Work work work part 3

Jaa tällä kertaa puikoissa Ryynäsen Eve kertomassa työkuulumisia! 

Sairaalalla työskentelyä on nyt takana yli seitsemän viikkoa, eli alle kolme enää jäljellä (!!!). Niin kuin jo aiemmassa postauksessa mainitsin, olin leikkaussalissa kaksi viikkoa, ja tykkäsin siitä ihan mielettömästi. Varmistui entisestään, minne toivoisi Suomessa suuntaavansa valmistumisen jälkeen! 

Uusi lasten leikkaussali

Keskussairaalaan on vasta valmistunut uusi leikkausosasto, jolla 
vietinkin valtaosan noista parista harjoitteluviikosta. Saleja on yleensä päivittäin 3-4: lasten sali, ortopedia sekä yleiskirurgia. Lisäksi usein töissä on palovamma/plastiikkakirurgian tiimi. Joskus toiminnassa on myös neurokirurgian sali, mutta sairaalassa on vain yksi neurokirurgi, joten neurokirurgisia leikkauksia ei noille viikoille sattunut.

Lasten leikkaussalissa vastassa oli heti kättelyssä yllättävän länsimaalainen tiimi: molemmat kirurgit ja toinen anestesialääkäreistä olivat brittejä, ja toinen anestesialääkäri oli kiinalainen. Paikallinen ohjaajani nimitti meitä "hauskasti" azungu-leikkaustiimiksi (azungu = valkoihoinen chichewaksi), joka oli hauskaa lähinnä paikallisten mielestä. Tämä meidän tiimimme kuitenkin otti minut niin lämpimästi vastaan, että olisin saattanut viettää loppuajan täällä olostani heidän salissaan.

Lasten salissa pääsin näkemään pääasiassa pieniä operaatioita, mutta potilastapaukset olivat monesti koko työn suola. Mieleenpainuvimpia pöydällä vierailleita olivat hydrokefaliaa sairastavat lapset sekä Wilmsin kasvaimen poisto. Hydrokefalian hoito aloitetaan täällä usein liian myöhään, ja keskustelimmekin salissa brittien kanssa, että onko joissain tapauksissa leikkauksilla oikeasti mitään merkitystä lapsen paranemisen kannalta, vai siirretäänkö sillä vain väistämätöntä. 

Ortopedian salissa näin ja pääsin avustamaankin useassa murtuman korjauksessa. Valtaosa ortopedialla tehtävistä leikkauksista ovat juurikin "akuutteja" murtumia, vaikkei leikkaustahti ehkä akuuttia muistutakaan. Avustin eräässä leikkauksessa, jossa operoitavaksi saapui parikymppinen mies. Hän oli kuukausi sitten ollut auto-onnettomuudessa jonka seurauksena hän oli murtanut niin fibulan että tibian, reisiluun ja kyynärluun. Näiden korjaaminen oli norjalaisen kirurgin mukaan jokseenkin vaikeaa, kun esimerkiksi kyynärluu oli alkanut luutua jo väärään asentoon, eikä murtumapinnat enää ole yhtä hyvät.

Vanha leikkaussali

Plastiikkasalissa näin paljon ihosiirtoja, jotka olivat myös mielenkiintoisia. Kirurgit, niin paikalliset kuin ulkomailta tulleetkin, ovat monet kiinnostuneita opettamaan kaikkia halukkaita, joten opin leikkaussaleissa valtavasti. Plastiikkatiimin mukana kävin myös vanhassa leikkaussalissa, joka olikin aikamoinen kokemus. Leikkaussali oli huone erään osaston perällä, jossa keskellä kaikkea oli potilaspöytä ja yksinkertaiset anestesialaitteistot vieressä. Aikamoinen kontrasti uuden leikkausosaston ja tämän välillä niin välineistössä kuin aseptisen työskentelyn mahdollisuuksissakin. Yleiskirurgialla kävin vain pikaisesti pyörähtämässä, kun kävin seuraamassa amputaation tekemistä. 

Viime viikolla olimme molemmat Evet Children's Ward A:lla seuraamassa kiireistä osastotyötä. Osastolla on useita pienempiä osia, mutta me olimme High Dependency Unit:illa sekä Emergency Zonella.

High Dependency Unit on pieni, kuusipaikkainen huone ja se vastaa Suomalaista tehovalvontaa, joten tämä paikka olikin kovasti meidän mieleemme. Hoitajia pitäisi olla vuorossaan aina kaksi, ja jokaisella potilaspaikalla on oma monitori. Meidät orientoinut hoitaja kertoi, että työ on vaativaa, sillä potilaat tarvitsevat jokainen todella omaa hoitoa, eikä potilaita ole koskaan kahta samanlaista. HDU:lla käy hoitajien ja ”perus”lääkärien ja hoitajien lisäksi myös fysioterapeutteja, kirurgeja ja erikoisalojen tiimejä. Tuntui niin hyvältä nähdä, että jossakin voidaan keskittyä rauhassa potilaan tarpeisiin ja antaa parasta hoitoa, mitä on saatavilla.

Emergency Zonella oli tasaisen kiireistä ja täyttä. Esimerkiksi perjantaina potilaita oli samassa tilassa 80, joilla kaikilla vähintään yksi huoltaja huolehtimassa perushoidosta. Potilassänkyjä on 27, joten siitä voi laskea ja miettiä, kuinka eettistä, hygieenistä ja potilasystävällistä hoito on. Hoitajat kerkeävät lähinnä jakaa lääkkeet ja tehdä vain todella tarpeelliset, kuten ottaa uudet potilaat sisään. Paljoa muuta kuin näitä ja elvyttämistä eivät hoitajat tee, sillä vuorossaan on maksimissaan kolme hoitajaa. Lääkäreitä on onneksi useampi, sillä joka osastolla on lääkäriopiskelijoita, mutta ei potilaan hoidosta silti saada kunnollista ja kokonaisvaltaista. Pitää luottaa omaisen sanaan potilaan voinnista ja sen muuttumisesta, joka ei todellakaan aina vastaa todellisuutta.

Emergency Zone on jaettu karkeasti osiin potilaan taustan mukaan. Hoitajien pöytä on huoneen keskiosassa, joten silmällä pidettävät potilaat sijoitetaan sen läheisyyteen. Samaan suuntaan sijoitetaan aneemiset potilaat ja niiden jatkona huoneen perällä on resuscitation area. Tuolla yleensä on potilaat, jotka tarvitsevat pCPAP-laitetta, tai ovat muuten epävakaassa tilassa. Muutoin potilaat ovat siellä, minne mahtuvat, eikä nämäkään paikat ole kiveen hakattuja.

Hoitovälineistö on osastoilla nopealla vilkaisulla yllättävänkin kattava, mutta kun pääsee syvemmälle työntekoon, saa melkoisen erilaisen kuvan. Esimerkiksi pCPAP-laitteet ovat aika harvoin potilaalle sopivia, ja niitä saa olla jatkuvasti säätämässä toimimisen varmistamiseksi. Letkustot ovat ”kertakäyttöisiä”, eli samoja kuin Suomessakin, mutta täällä ne pestään käytön jälkeen ja ripustetaan ulos narulle kuivumaan. Joillain osastoilla on seinissä happi- ja imupistokkeet, mutta niitä ei ihan viime aikoina ole saatettu käyttökuntoon.. Kuulemma pistokkeista ei vain tule esimerkiksi happea. Happi saadaan potilaille pienemmistä laitteista, joista happi jaetaan esim. viidelle tai kuudelle potilaalle. Niinköhän tuosta on kenellekään hyötyä, kun ei hoitoon riittävää happimäärää saada mitenkään noilla keinoin. 

Kieltämättä töissä on ollut rankkaa, ja rankoilta tuntuneet päivät Suomen harjoitteluissa tuntuvat aika kepeiltä näihin verrattuna. Jo potilascaset itsessään ovat aikamoisia, puhumattakaan työilmapiirista ja kulttuurieroista. Kuitenkin oppia on tarttunut matkaan myös monin kerroin enemmän, joten on tämä kaiken vaivan arvoista. Siltikään häämöttävä loma ei tunnu liian ikävältä ajatukselta.. 😏

💖: Eve R