Yhteisiä kuulumisia

Moni nonse, eli moikka kaikille! 

Vihdoin ja viimein ollaan molemmat Evet saman pöydän ääressä kertomassa kuulumisia! 

Ensimmäisellä Evellä on viime viikot menneet töissä, ja nyt ollaankin jo viidettä viikkoa työmaalla. Eilen maanantaina vaihdoin osastoa leikkaussaliin (jeeeeeee!) ja siellä onkin aika hujahtanut nopeasti operaatioita seuraillessa ja avustaessa. Tarkoituksena olisi olla siellä nyt kaksi viikkoa, jonka jälkeen palaan takaisin lastenosastoille. Näistä kuitenkin myöhemmin lisää 😊

Muuten olen alkanut tottua malawilaiseen kulttuuriin mainiosti. Viikot hujahtaa äkkiä, kun on päivät töissä ja viikonlopuille on mukavaa tekemistä. Erityisesti nyt, kun sai toisenkin Even matkaan mukaan. 💕

Lentokentällä kuumeisesti odotellessa kerkesi ottaa kuviakin 🙈

Hämäläisen Even ensimmäinen viikko on kulunut lähinnä tutustuessa Lilongween ja elämäntyyliin uudessa maassa (sekä tietysti hoitaessa paperi- ja lupa-asioita Malawilaisella nopeudella). Nursing Counsilin tädin tenttaus oli yhtä jännä paikka kuin kuukausi sitten toisellakin Evellä, mutta sieltä lupa työntekoon irtosi kuin irtosikin. 😂 Malawilaisesta ajankäytöstä hyvänä esimerkkinä toimii juurikin tuo luvan hankkiminen, kun alun perin oli tarkoitus lähteä yhdeksän aikaan aamulla hoitamaan lupa-asiaa, mutta takaisin kampuksella olimme vasta neljältä iltapäivällä.. 

Ensimmäiset päivät menivät ihmetellessä kaunista, mutta erilaista luontoa, ja yleensä vierasta kulttuuria. Alkuun ei oikein edes käsittänyt, että on Afrikassa, ja kaikki tuntui uudelta ja hienolta. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin kulttuurishokki hiipiä mieleen, kun pääsi hoitamaan asioita ja arkeen kiinni. Aloin tajuta, ettei asiat tosiaan toimi samalla tavalla kuin Suomessa (niin kuin Ryynänen oli asiaa jo vähän valottanutkin). Oikeasti alkaa olla ikävä Suomen "hitaita" virastoja, ja esimerkiksi käytännön asioita harjoitteluun liittyen. Ei meillä tarvitse hakea ja maksaa lupia erikseen, jotta pääsee edes opiskelijan roolissa sairaalaan. 

Tänään oli Hämäläisen Evellä ensimmäinen työpäivä. Päivä kului pääosin tutustuessa sairaalan tiloihin, mutta pääsin muutamaksi tunniksi ihan töiden makuunkin toiselle Evelle tutuksi tulleelle Under Five-vastaanotolle. Todellisuus tuli todella vasten kasvoja heti alussa, kun päivän päätteeksi "pääsin" lääkärin kanssa toteamaan vastaanotolle tuodun lapsen kuolleeksi. Oli järkytys ylipäätään nähdä kuollut lapsi, mutta suurempi järkytys oli se, kuinka eri tavalla omaisia  ja ruumista kohdeltiin. Äiti jätettiin keskelle kiireistä osastoa huutamaan lapsensa kuolemaa ja ruumiin siirtämiselläkään ei ollut kiire. Muita potilaita vastaanotettiin samassa tilassa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yritin lohduttaa äitiä, mutta erään hoitajan katseesta näin, ettei minun ehkä kuuluisi tehdä näin. Menin kysymään, kuinka tulisi toimia ja vastaukseksi sain, että on parempi antaa äidin olla "rauhassa".

Onneksi ollaan nyt täällä porukassa, niin pääsee purkamaan ajatuksia helpommin naapurihuoneeseen kuin maapallon toiselle puolelle. On hieno pohtia ja keskustella yhdessä mm. kulttuurin ja hoitotyön eroavaisuuksista (ja yhtäläisyyksistäkin välillä). Näistä asioista on onneksi ollut mahdollista jutella myös ihanien suomalaisten ja ruotsalaisten kätilöopiskelijoiden kanssa. Olette olleet ihan korvaamaton apu 💓 

Niin kuin Ryynäsen Eve sanoikin tänne tullessani, ettei tätä kaikkea voi ymmärtää ennen kuin itse tulee testaamaan. Tuktukissa (eli paikallisessa "taksissa") keskustellessamme todettiinkin, että vaikka reissu ei ole ollut eikä tule olemaan helppo, niin tällaista kokemusta ei saa ostettua millään rahalla. Eli jos itsensä oikeasti haastaminen on siun juttu, niin suosittelemme lämpimästi lähtemistä vaihtoon "vähän" vieraampaan kulttuuriin.

Tällä reissulla olemme molemmat tutustuneet ihan mielettömiin tyyppeihin, joista saa toivottavasti hyviä ystäviä matkaan, mutta ainakin paljon lämpimiä muistoja.

Palaillaan mahdollisimman pian uusien postauksien parissa. Tiwonana mawa! 

💘: Myö