Work work work
Nyt alkaa olla kolme viikkoa töitä takana ja ensimmäinen "osasto" nähtynä, joten olisi hyvä hetki vähän purkaa ajatuksia tähänastisesta harjoittelusta.
Aloitin harjoittelun siis kolme viikkoa sitten lasten "ensiavussa" eli tutummin Under 5-vastaanotolta. Tuolla sairaalaan vastaanotetaan kaikki lapsipotilaat (karkeasti alle 12-vuotiaat) joko lähetteellä muista sairaaloista tai sitten itse maksavana. Potilaat tapaavat ensin hoitajan, joka ottaa perusmittaukset ja perustiedot, jonka jälkeen hän siirtyy lääkärin juttusille. Lääkäri antaa ohjeet joko potilaan ottamiseksi osastolle tai ohjaa potilaan poliklinikalle, jos kyseessä ei ole sairaalahoitoa vaativa tilanne.
Lääkärin tutkimuksen jälkeen osastoille otettavat potilaat tulevat sairaanhoitajien vastaanotolle, jossa yleensä kanyloidaan, otetaan verinäytteitä ja annetaan iv-lääkkeitä. Tämän jälkeen potilaat ohjataan joko lisätutkimuksiin tai osastoille.
Ensimmäinen viikko meni lähinnä tutustuessa vastaanoton tapoihin ja ylipäätään Malawin terveydenhuoltojärjestelmän erilaisuuteen. Esimerkiksi potilastiedot eivät siirry osastolta toiselle sähköisesti Suomen tapaan, vaan keskussairaalassakin potilailla on paperisen potilaslomakkeet koko ajan mukanaan. Mikäli sairaalaan saapuessa lapsilla ei ole pientä vihkoa mukana, josta näkyvät edelliset sairaalakäynnit, ei ole muita tietoja kuin omaisen sana. Vastaanotolla kirjaamme potilaasta perustiedot, kuten nimen, iän, diagnoosin, asuinalueen ja jatkohoito-osaston. On saanut Pohjois-Karjalainen taipua kysyessään kolmatta kertaa, että kuinka ihmeessä se kaupunginosa tai sukunimi oikein kirjoitetaankaan...
Kirjaamisessa on omat haasteensa erityisesti silloin, kun potilas tulee lähetteellä toisesta sairaalasta. Mikäli asiat on hoidettu hienosti lähettävässä yksikössä, on potilas saanut mukaansa selkeän lomakkeen, miksi potilas saapuu meille ja mitä olisi heidän mielestään hyvä tehdä. Tärkeää jatkohoidon kannalta on myös tietää, mitä hoitoa potilas on lähettävässä sairaalassa saanut.
Jos asioita ei ole hoidettu selkeästi (niin kuin yleensä ei), potilas tulee pienen vihkosensa kanssa vastaanotolle, johon on rustailtu käsin kaikki jo tutkitut tiedot ja tehdyt toimenpiteet. Lääkärien käsialaa ei turhaan sanota epäselväksi Suomessa, puhumattakaan sitten täällä... 😂 Huolestuttavin asia on kuitenkin se, miten usein annettu lääkitys merkitään epäselvästi tai ei ollenkaan. Lääkärit kirjoittavat lomakkeisiin aina potilaalle suunnitellun lääkityksen, mutta joskus heiltä unohtuu merkitä, mitä potilas on jo saanut. Lääkevirheitä sattuu näin valitettavan usein.
Toimintatavat ovat perusperiaatteiltaan samanlaiset kuin Suomessa, mutta käytännön tavat eroavat toisistaan paljon. Aseptiikan noudattaminen on suoraan sanottuna heikkoa, kun resursseja on onnettoman vähän. On ollut pakko etsiä kultaista keskitietä suomalaisen ja malawilaisen työtapojen välillä, sillä suomalaiset tavat vievät paljon materiaaleja (esim. kanyyleita, neuloja, ruiskuja...), mutta suoraan malawilaiseen toimintatapaan hyppäämiseen ei aseptinen omatunto anna myöten.
Olen saanut oudoksuvia ja arvioivia katseita erityisesti vanhemmilta hoitajilta, kun en ole suostunut ottamaan verinäytettä kanyylista, jonka kautta on jo annettu lääkkeitä tai kun olen huuhdellut kanyylia sen laiton jälkeen. Kanyylien huuhtomista ei ainakaan tällä vastaanotolla harrasteta, ja lääkkeet joita Suomessa laimennettaisiin tippapussiin erityisesti pienille lapsille, laitetaan laimentamattomana suoraan suoneen parin sekunnin infuusiovauhdilla.
Suomalaiset ovat tunnettuja siitä, kuinka täsmällisiä olemme. Täällä työaika on usein 7:30-16:30, mutta monet hoitajat saapuvat töihin noin kahdeksan ja yhdeksän välillä. Oli siinä ihmeteltävää kun toisena työpäivänä istuin vastaanotolla 7:15 ja ennen yhdeksää ei ketään näkynyt 😄
Vaikka Malawin virallinen kieli onkin englanti, sairaalassa puhutaan 99% ajasta Chichewaa. Monesti potilaat eivät hallitse englantia lainkaan eivätkä monet hoitajat osaamisesta huolimatta puhu englantia kuin pakon edessä. Tässä on vain murto-osa kaikista asioista, joten todella moneen uuteen toimintatapaan on saanut totutella ja saa totutella jatkossakin.
Lääkärin tutkimuksen jälkeen osastoille otettavat potilaat tulevat sairaanhoitajien vastaanotolle, jossa yleensä kanyloidaan, otetaan verinäytteitä ja annetaan iv-lääkkeitä. Tämän jälkeen potilaat ohjataan joko lisätutkimuksiin tai osastoille.
 |
Toisella työviikolla pääsin itsekin kokeisiin kuumeilun seurauksena 😅
|
Ensimmäinen viikko meni lähinnä tutustuessa vastaanoton tapoihin ja ylipäätään Malawin terveydenhuoltojärjestelmän erilaisuuteen. Esimerkiksi potilastiedot eivät siirry osastolta toiselle sähköisesti Suomen tapaan, vaan keskussairaalassakin potilailla on paperisen potilaslomakkeet koko ajan mukanaan. Mikäli sairaalaan saapuessa lapsilla ei ole pientä vihkoa mukana, josta näkyvät edelliset sairaalakäynnit, ei ole muita tietoja kuin omaisen sana. Vastaanotolla kirjaamme potilaasta perustiedot, kuten nimen, iän, diagnoosin, asuinalueen ja jatkohoito-osaston. On saanut Pohjois-Karjalainen taipua kysyessään kolmatta kertaa, että kuinka ihmeessä se kaupunginosa tai sukunimi oikein kirjoitetaankaan...
Kirjaamisessa on omat haasteensa erityisesti silloin, kun potilas tulee lähetteellä toisesta sairaalasta. Mikäli asiat on hoidettu hienosti lähettävässä yksikössä, on potilas saanut mukaansa selkeän lomakkeen, miksi potilas saapuu meille ja mitä olisi heidän mielestään hyvä tehdä. Tärkeää jatkohoidon kannalta on myös tietää, mitä hoitoa potilas on lähettävässä sairaalassa saanut.
Jos asioita ei ole hoidettu selkeästi (niin kuin yleensä ei), potilas tulee pienen vihkosensa kanssa vastaanotolle, johon on rustailtu käsin kaikki jo tutkitut tiedot ja tehdyt toimenpiteet. Lääkärien käsialaa ei turhaan sanota epäselväksi Suomessa, puhumattakaan sitten täällä... 😂 Huolestuttavin asia on kuitenkin se, miten usein annettu lääkitys merkitään epäselvästi tai ei ollenkaan. Lääkärit kirjoittavat lomakkeisiin aina potilaalle suunnitellun lääkityksen, mutta joskus heiltä unohtuu merkitä, mitä potilas on jo saanut. Lääkevirheitä sattuu näin valitettavan usein.
Toimintatavat ovat perusperiaatteiltaan samanlaiset kuin Suomessa, mutta käytännön tavat eroavat toisistaan paljon. Aseptiikan noudattaminen on suoraan sanottuna heikkoa, kun resursseja on onnettoman vähän. On ollut pakko etsiä kultaista keskitietä suomalaisen ja malawilaisen työtapojen välillä, sillä suomalaiset tavat vievät paljon materiaaleja (esim. kanyyleita, neuloja, ruiskuja...), mutta suoraan malawilaiseen toimintatapaan hyppäämiseen ei aseptinen omatunto anna myöten.
Olen saanut oudoksuvia ja arvioivia katseita erityisesti vanhemmilta hoitajilta, kun en ole suostunut ottamaan verinäytettä kanyylista, jonka kautta on jo annettu lääkkeitä tai kun olen huuhdellut kanyylia sen laiton jälkeen. Kanyylien huuhtomista ei ainakaan tällä vastaanotolla harrasteta, ja lääkkeet joita Suomessa laimennettaisiin tippapussiin erityisesti pienille lapsille, laitetaan laimentamattomana suoraan suoneen parin sekunnin infuusiovauhdilla.
Suomalaiset ovat tunnettuja siitä, kuinka täsmällisiä olemme. Täällä työaika on usein 7:30-16:30, mutta monet hoitajat saapuvat töihin noin kahdeksan ja yhdeksän välillä. Oli siinä ihmeteltävää kun toisena työpäivänä istuin vastaanotolla 7:15 ja ennen yhdeksää ei ketään näkynyt 😄
Vaikka Malawin virallinen kieli onkin englanti, sairaalassa puhutaan 99% ajasta Chichewaa. Monesti potilaat eivät hallitse englantia lainkaan eivätkä monet hoitajat osaamisesta huolimatta puhu englantia kuin pakon edessä. Tässä on vain murto-osa kaikista asioista, joten todella moneen uuteen toimintatapaan on saanut totutella ja saa totutella jatkossakin.
Potilascaseja en sen tarkemmin lähde käymään läpi, mutta muutaman esimerkin haluan kuitenkin antaa, jotta saatte vähän kuvaa potilasaineistosta. Koska resurssit ovat täällä rajalliset, ja lääkärien tutkimuksissakaan ei ihmeisiin ilman välineitä pystytä, jotein potilaat lähtevät jatkohoitoon tietyin yleisesti käytetyin diagnoosein. Yleisimpiä ovat malaria, malarian aiheuttama anemia, sepsis ja pneumonia. Vastaanotolle tulevista lapsista karkeasti arvioituna noin puolella HIV-tartunta tai kantajuus.
Mieleenpainuvimpia potilaita ovat ehdottomasti olleet esimerkiksi:
- 10-vuotias tyttö, joka painoi alle 20 kiloa ja jonka hb oli alle 30 (matalan hemoglobiinin määritelmä on saanut ihan uuden ulottuvuuden täällä)
- 10 kuukauden ikäinen vauva, joka painoi hieman yli 4 kiloa ja jolla oli infektion jälkitilana hydrokefalus, jonka ennuste ei ollut kovinkaan hyvä eikä odotettavissa oleva elinikä pitkä
- viimeisenä muttei takuulla vähäisimpänä ensimmäisen työviikon päätteeksi tutkittavaksi tullut yksivuotias, joka ensin kouristi ja sen jälkeen meni elottomaksi. Tuosta elvytys- ja siirtoprosessista sai niin uskomattoman määrän oppia, että muistan sen vielä kauan.
Ensi viikolla alkaa lasten akuuttiosaston jakso, joka on kaikista lasten erikoisalan osastoista kiireisin. Tiistaina saapuu myös eräs erittäin odotettu vieras tänne, nimittäin kuukauden odottamisen jälkeen toinenkin Eve saapuu Malawiin 😍 Palaillaan siis yhteisin postauksin!
💕: Eveliina R
Heippa! Kiitos blogeista. On kiva katsella kuvia sekä luonnosta, että myös harjoittelupaikastanne. Aika menee nopeasti ja hyvä, että olet parantunut siellä. Nyt teitä on kaksi Eveä ja kohtapuoliin voitaisiin varmasti jutellakin puhelimessa. Kyllä varmasti moni asia mietityttää siellä ja käytännöt ovat niin erilaisia. Oikein antoisaa harjoittelua teille!
VastaaPoistaKiitos Ritva! :)
Poista